When I See an Elephant Fly

Historiaa ja historiallista

Olen kevään ajan jahkaillut historiallista romaania. Kirjoittanut campia ja tullut siihen tulokseen, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin miltä ne välillä näyttävät tai tuntuvat. Luovuttajaksi minusta ei ole, mutta joskus on hyvä laittaa asioita hautumaan. Onko liian epätoivoista sanoa, että minusta ei ole vielä tähän, mutta joskus on?

Historiallinen romaani on tauolla. Minulla on tekstiä kokonaisuuteen nyt yhteensä melkein 90 000 sanaa ja ehkä yksi neljännes materiaalista puuttuu. Vasta siinä vaiheessa uskallan katsoa, onko kokonaisuudesta yhtään mihinkään, vai kannattaako minun loppujen lopuksi päätyä siihen ratkaisuun, että kirjoitan koko jutun uusiksi. Saa nähdä. Nyt kuitenkin kyseinen rakennelma saa lojua kovalevyllä, jos se vaikka jalostuisi kultakimpaleeksi lepotaukonsa aikana.

Historia ei jätä minua rauhaan. Tieteellinen projekti Ykkösen deadline on lähempänä kuin tajusinkaan, eikä minulla ole kirjoitettua materiaalia kuin nimeksi. Olin ajatellut käydä projektin pariin keväällä, mutta teoriassa kevättä on jäljellä enää muutama viikko, lähdekirjallisuuden enimmäislaina-aika tulee umpeen, enkä ole oikeastaan saanut aikaiseksi mitään. Tässä projektissa hauduttelu ei auta, vaan pitäisi käydä toimeen. Jos deadline olisi itse keksimäni, ei olisi mitään hätää, mutta tilaaja jo kyselee mitä projektille kuuluu ja ollaanko aikataulussa. Pakko olla tai akateeminen uskottavuus -jos sitä ylipäätään edes on- kärsii.

Välillä luovan ja ei-luovan työn yhdistäminen on todella hankalaa. Hyppäys kahden tekstitiedoston välillä on hurja. Kääntää ajatukset yhdeltä modelta toiselle ja kyetä tuottamaan sellaista tekstiä, mitä odotetaan. Silti voin sanoa, että hieno homma, tätä minä haluan tehdä. Vielä kun saisi Motivaation palaamaan siltä pitkältä lomalatkalta, jonne peijakas päätti lähteä aurinkolaseja heilutellen. Eilen sain sentään postikortin mokomalta.

Kevät.

Camp nano oli ja meni. Huhtikuun sanasaldo oli rapiat päälle 30 000 sanaa, mutta tällä kertaa sanat syntyivät kivuliaasti aivan kuin minun olisi pitänyt rakentaa jokainen sana yksitellen pienistä palikoista niin kuin lapsena rakennettiin torneja ja junanratoja ja kaupunkeja. Kirjoitin huhtikuussa jatkoa romaanikäsikirjoitukselle, joka sai alkunsa jo vuonna 2008. Kyseessä on 900-luvulle sijoittuva historiallinen romaani, jonka haluaisin vielä joskus kirjoittaa valmiiksi ja kokonaiseksi, mutta joka syö ihan liikaa energiaa, voimaa ja käsityskykyä. Ehkä se on sellainen ikuisuusprojekti, jonka saan joskus valmiiksi ja josta voin olla sitten isona ylpeä.

Sain Vaarnalta jo aikakausia takaperin haasteen, johon vastaan nyt, kun kerrankin sain aikaiseksi päivittää Ajatusviivallatanssia. Vaarna kysyy ja minä vastaan.

1. Mitä mieltä olet runoudesta? Kiinnostavatko runot?

Runot ovat hieno ja mystinen asia. Lukiolaisena silmäni avautuivat runoudelle ja olen siitä saakka halunnut käsittää niitä enemmän kuin pystyn vieläkään käsittämään. Ällässä runot ovat  keskeisessä osassa. Suosikkejani ovat Eeva-Liisa Manner, Edith Södergran ja aina niin surullinen Uuno Kailas. Olen kuitenkin valikoiva. Harva nykyrunoilija pääsee sellaiseen fiilikseen, johon pystyn tarttumaan.

2. Mikä on tärkein saavutuksesi tähän mennessä?

Olen opetellut tekemään töitä ja oppinut itsekuria. Luulen, että ne ovat merkittäviä asioita, joiden ansioista ehkä pystyn jatkossakin saavuttamaan jotakin. Yksittäiset saavutukset eivät minusta ole merkittäviä vaan se, millaisen matkan on tehnyt päästäkseen siihen paikkaan ja tilaan, jossa voi pysähtyä istumaan ja todeta, että olen oikeastaan aika tyytyväinen.

3. Kahvia vai teetä?

Teetä. Ilman maitoa tai sokeria. Kuumana.

4. Oletko genreuskollinen lukija tai kirjoittaja?

Kirjoittajana haluan kokeilla kaikkea. Olen tähän mennessä kirjoittanut historiallista fiktiota, realismia, dystopiaa, fantasiaa, spefiä. Haluaisin kokeilla myös dekkaria, onnistua hömpässä ja romantiikassa ja olla uskottava. Lukijana olen vähän rajoittuneempi, minulla on suosikkigenrejä (historia, spefi), mutta yritän myös venyttää mukavuusalueen rajoja.

5. Mikä on suosikkielokuvasi?

On monia elokuvia, joista pidän. Harvoja jaksan katsoa useampaan kertaan, mutta osa on jäänyt mieleen. Amelie, Lost in Translation, Tyttö ja helmikorvakoru, Kielletty hedelmä, Legenda nimeltä 1900. Kyllähän näitä on.

6. Mitä pelkäät?

Ihmisiä, joihin pitäisi tehdä vaikutus. 

7. Auto vai julkiset kulkuneuvot

Auto, koska haluan pitää yllä vapauden illuusiota, ja koska bussissa istuvat vieraat ihmiset ovat yleensä kummallisia.

8. Osaatko muita kieliä? Mitä?

Kohtuuttoman huonosti, koska päässäni on paikka vain yhdelle ymmärrettävälle kielelle. Puhun kyllä englantia, ruotsia ja vähän italiaa. Mutta en ymmärrä. Siis en koe, että oikeasti ymmärtäisin mitään muuta kieltä kuin suomea.

9. Mikä on paheesi?

Olen kärsimätön. Ei se taida olla pahe vaan ominaisuus? Ehkä paheeksi voisi katsoa iPadin liikakäytön?

10. Mitä ajattelet kirjallisuudesta tulevaisuudessa?

Kirjallisuus elää ja muuttuu kuten kulttuuri. Tarve kirjallisuuteen ei sen sijaan tule katoamaan, koska ihmiset kaipaavat tarinoita, eikä esimerkiksi elokuvateollisuus pysty tuottamaan kokemusta, joka vastaisi kirjan lukemista. Kirjaa varten on oma ekologinen lokeronsa.

11. Onko kesäsuunnitelmia? Millaisia?

Olen töissä, sitten olen lomalla. Kasvatan kukkia, kävelen metsässä (myös paljain varpain), syön vaniljajäätelöä ja mansikoita. Uin, kastun sateessa, ratsastan ilman satulaa paljain varpain niin, että varpaani koskettavat ohitse vilistävien ruohonkorsien päitä, jotka kutittavat. 

Kuvat kesäkodista.

Kivoja palautteita ja ideoita, jotka yrittävät syrjäyttää toisia ideoita

Olen saanut parin viikon sisällä Ällästä kaksi tosi kivaa palutetta. Olen jo oppinut olemaan niin, etten kurjista palautteista kaiva itselleni luolaa talon alle, enkä hyvistä palautteista mene sekaisin ja kuvittele, että muutaman tyytyväisen lukijan mielipide takaisin kustannussopimuksen. Mutta joka tapauksessa ihan hitsin kiva kuulla, että tarinastani on ollut jollekulle lukuhetken arvoiseksi kokemukseksi.

Ällä lähti eilen vielä viimeiseen paikkaan. Minulla oli yksi tulostettu versio ja arvoin kahden kustantamon välillä. Kilpailun voitti se kustantamo, jolta olen saanut hylsyt aina ajoissa. Toinen kustantamo ei ole vaivautunut vastaamaan vielä edelliseenkään lähetykseen, joten päätös oli lopultakin aika helppo.

Sain eilen uuden idean, joka on vaarassa syrjäyttää Campiin suunnittelemani tekstin. Tai siis oikeasti en ole edes suunnitellut tekstiä, koska en ole tehnyt Ällän valmistumisen jälkeen oikeastaan mitään. En osallistunut kilpailuihin, en tarjonnut tekstejäni minnekään. En mitään.

Minua melkein ärsyttää se, että uusi teksti kehtaa tulla hätistelemään vanhaa. Campia varten pedattu idea on sentään saanut alkunsa jo 2008. Jos en kirjoita sitä nyt, en kirjoita sitä ikinä, ja se jää kummittelemaan jonnekin mieleni perukoille. Kummittelevat tekstit ovat kamalinta mitä tiedän. Tai ei ehkä kamalinta, mutta ainakin aika tylsää...

Hylsyä vai hiljaisuutta?

Odottavan aika on pitkä, sanotaan. En tiedä, onko kustantamokierrokselle kässärinsä lähettäneen normaalia toivoa hylsyjä. Ne kun yleensä mielletään negatiiviseksi asiaksi. Hylsy kuitenkin kertoo, että olen olemassa ja joku on ragoinut jollakin tavalla tekstiin, jonka olen heille lähettänyt. Hiljaisuus taas on masentavaa.

Ei tässä voivottelussa ole mieltä. Hus hus uusien projektien kimppuun. Kyllä ne hylsytkin sieltä tulevat kun joutavat.

Lumipyrytys ja yleinen jumitus

Ulkona on satanut lunta kaksi päivää. Tekisi mieli mennä pihalle karjumaan, että eikö se jo piisaa se lumen tulo. Olen tehnyt lumitöitä niin paljon, että hartiat jumittavat. Kai tämä hyötyliikunnasta käy.

Olen jotenkin jumissa myös kaiken luovan toiminnan suhteen. Yksi syy on se, että olen ollut koko ajan menossa. Kyseessä on ollut pääsääntöisesti ihan hyviä menoja, kuten maailmanparantaminen kirjoittavan ystävän seurassa, sekä äärettömän huonon elokuvan katsominen (en kehtaa kertoa mikä se on, mutta voin paljastaa että se pyörii juuri nyt teatterissa ja siihen liittyy paranormaalia romantiikkaa) ja lumityöt (ai niin, mainitsin jo!). Tunnustan, että en ole vienyt tieteellistä projektiakaan eteenpäin sitten viime tiistain, jolloin sain aikaiseksi usean sivun verran varsin älykkäältä (mutta sisällöltään omituiselta) kuulostavaa tekstiä.

Kaunokirjallisuuden suhteen olen pudonnut (luullakseni väliakaisesti) jonkinlaiseen tyhjiöön. En ole lukenut (en ees tajua miksi, mutta luulen, että syynä ovat ne tosi tylsät kirjat, jotka ovat keskeneräisinä keräämässä pölyä sohvapöydällä ja sängyssä). Ällän kanssa leikin jotain ihan älytöntä eipäs-joopas -leikkiä. Laitoin sen tänään viimeinkin eteenpäin kustantamoon, joka on arvoasteikollani aika korkealla. Olen pihdannut asiaa osittain siksi, että olen odottanut paria viimeistä palautetta, mutta sitten tulin siihen tulokseen, että jossain vaiheessa on hyvä laittaa piste ja mennä eteenpäin. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettenkö olisi enää valmis tekemään Ällän kanssa töitä jos niin tarve vaatii. En itse asiassa edes tiedä tarkoittiko tämä yhtään mitään.

Historiallisen kanssa olen ajallisessa kriisissä. En tiedä sijoitanko tarinan 800-luvulle eli niinsanottuun viikinkiaikaan, vaiko varhaiseen keskiaikaan, jonnekin 1100-luvulle. Viimeksi pyörittelin ikäänkuin kompromissina vuotta 1032, mutta en tiedä johtaako ajatus mihinkään. Tuo muutama sata vuotta on kuitenkin aika merkittävä asia. Kieli, kulttuuri ja uskonto. Minusta tuntuu, että minun pitää mennä kirjastoon, että pystyn ratkaisemaan tämän ongelman. Tai sitten vain heitän noppaa ja arvon jonkun sopivan vuosiluvun. Hulluksi menee.

Luulen, että huhtikuun NaNo Camp tulee ihan tarpeeseen...

Kaaos

Työpöytä, joka levisi käsiin. Kaaos otti vallan.

Koko viime viikko meni täydellisen kaaoksen vallassa. En valita sitä, että minulla on monta projektia. Pitkästä aikaa en tunne nääntyväni siksi, että yksi kässäri on valmistunut, enkä ole ehtinyt aloittaa vielä uutta. Ei se määrä vaan laatu, yritän sanoa itselleni, jotta en ryntäisi tietokoneen ja muistilehtiöiden ääreen kirjoittamaan vain jotakin. Se, että pääni pakahtuu ideoista on tavallaan hyvä ja tavallaan ahdistava tunne. Nyt fiilis on sen lisäksi lähinnä odottava. Venailen, että oikea aika tulee, ja pääsen tarttumaan uusiin juttuihin.

Minun piti osallistua Suden novellikuukauden satufanfic -haasteeseen, mutta pääsin siihen pisteeseen, että keksin tarinalle otsikon ja piirsin yhden kuvituskuvan (koska kaikissa saduissahan on kuvat!). Tarinan nimi on Lumikki ja seitsemän ihmissutta. Ehkä kirjoitan sen tällä viikolla, jos saan nipistettyä jostakin muutaman ylimääräisen minuutin.

Lumikki, susi, vai susi joka söi lumikin?
(c) Ahmu, älä pölli.